oloa on tanaan tullut harjoitettua oikein urakalla. Talla kertaa alla Amerikan kone, joten skandit uupuvat. Koettakaa saada selvaa!

Eiliseen yopaikkaan asti oli paljon liikennetta. Tanaan homma muttui aivan totaalisesti. Suurin osa matkaa saimme ajella keskenamme. Tiet olivat hiljaisia ja mita kauemmaksi ajoimme Dallasista sita maalaisemmaksi ja oikeastaan kurjemmaksi maisema muuttui. Matkalla oli isompia ja pienempia karjatiloja. Ja toinen toisistaan tyhjempia kylia. Kulttuurishokki lahes Austinin jalkeen vaikka kyllahan me tiesimme sen.

EIka siina viela kaikki vaan olemme sitten todella olleet sirkuselaimia. Matkalla missa tahansa pysahdyimme, niin saimme aina selitella mista olemme ja miksi ihmeessa taalla. Kaikki tuijottelivat kuin sirkuselaimia. Coopersin pikkukaupungissa astuimme paikalliseen donitsileipomoon, jossa tati oli niin ilahtunut kaukaisista vieraista, etta antoi enemman donitseja kaupanpaallisiksi mita sielta ostimme. Lapset olivat tosin sita mielta, etta oli tati iloinen ylipaataan asiakkaista, koska niita ei nakynyt mailla eika halmeilla!

Eipa taida nailla seuduilla paljon turisteja liikuskella. Sinansa mielenkiintoisia paikkoja, koska tama todella on Hillybilly maata aidoimmillaan. Lounastimme mielenkiintoisessa intiaanireservaattialueella olevassa pikkukylan lounaspaikassa. Ruoka oli erinomaista ja hinta halpa.

Matkalla oli monenlaista maisemaa. Huomattavaa oli se, etta saattoi menna 10 mailia ettei talon taloa nakynyt, mutta samalla matkalla oli kevyesti neljakin kirkkoa. Popelikoissa oli siis pakko olla populaa, joka yllapitaa kirkkorakennukset. Matkalla olevien kylien komeimmat rakennukset olivat aina kirkkoja.

Poteau noin akkiseltaan sen sijaan nayttaa kasvaneen. Olipa ihana tavata 19 vuoden jalkeen isantaperhe. Alkujaykkyyden jalkeen homma taas sujuu kuin silloin kauan sitten. Talo ei juuri ole siita muuttunut, mita oli silloin. Lapset keskenaan leikkivat ja pelaavat vaikka kunnollista yhteista kielta ei ole. Leikki, pelit ja riehuminen tuntuu olevan yhteinen tekija ja lapsilla nayttaa olevan kivaa.

Saavuttuamme Oklahomaan ja Poteauhon homma ei sitten yhtaan helpottanut. Koko suku kokoontui meita tapaamaan ja ihmettelemaan niita asioita, mita Suomessa on ja mita ei. Hammasharjaostoksilla WalMartissa kaikki seurasivat kuin hai laivaa ja ihmettelivat mita ostamme. Perassa sateli aika erikoisia kysymyksia perheen minialta - mm. ovatko lapset koskaan syoneet jaateloa? tai sipseja? Epatoivoisesti selitimme, etta hei ei me nyt mistaan kehitysmaasta tulla. Mutta ei tuntunut kaaliin menevan, koska lopuksi veivat tutustumaan elokuvateatteriin... ihan vaan siksi, etta lapset nakevat mika se on! Huomenna otetaan kehiin uusi yritys Suomi - mita, missa ja millainen.

Ja lasten nimet. Erityisesti pojan kaksiosainen nimi tuntuu olevan maailman vaikein. Minua kutsuivat Samiksi vaihto-oppilas vuonna ja edelleenkin, koska oma nimeni kuulema on liian vaikea lausua. Poika sai kutsumanimekseen Hectorin!

Tassa kohtaa tati otti ja lahti hetkeksi omaan rauhaansa. Me kolme jaimme siis tanne tuttuun taloon yoksi. Nyt sirkuselaimet painuvat petiin, jotta huomiset temput eivat mene aivan monkaan. Huomenna tai viimeistaan alkuviikosta jostain nettiyhteyden paasta lisaa.